Vauvan ollessa jo yli kahden kuukauden sitä huomaa ehtineensä pohtia yhtä sun toista kuluneiden viikkojen aikana. Alun ensijärkytyksen jälkeen mielen täyttävät yleisimmät huolet ja murheet; saahan hän tarpeeksi maitoa, nukkukohan hän tarpeeksi, ettei jopa liikaa? Uskallanko lähteä vaunujen kanssa liikenteeseen? Miten saan lapsen rauhoittumaan? Onkohan tämä huuto merkki refluksista tai koliikista? Mukaan on kuitenkin mahtunut myös muita ajatuksia, jotka ovat tervetulleita ja kertovat tilanteen olevan enemmän tai vähemmän hallinnassa. Arki on jyräämässä tietään elämäämme.
Yhtenä tärkeänä etappina elämän arkeistumisessa voi pitää vauvan ensimmäistä hoitoon jättämistä - siis sitä ensimmäistä kertaa kun lapsi jää jonkun toisen aikuisen kuin lapsen omien vanhempien hoitoon hieman pidemmäksi aikaa. Meille tämä hetki koitti eilen, kun kävimme nauttimassa Roger Watersin keikan Hartwall Areenalla. Pienokainen vietiin mummolaan hoitoon iltaviideltä, ja keikka oli pitkä ja antoisa, joten pääsimme lapsen luokse vasta puolen yön jälkeen. Parikuukautinen otti mummin ja tutun paikan hyvin vastaan ja veti sikeitä paikalle saapumisesta lähtien niin että jopa iltamaidot jäivät antamatta. Lapsen suoriutumista tärkeämpää olikin vanhempien suhtautuminen tilanteeseen; kuinka tervettä on uskaltaa laskea lapsesta irti hetkeksi, antaa isovanhemmille mahdollisuus bondata ja tutustua pieneen.
Minulle eritoten kokemus oli upea, sillä isä on toki käynyt töissä tässä kesän aikana. Mutta molemmille vanhemmille tunne siitä, että lapsi on hoidossa jollain toisella aikuisella kuin toisella vanhemmista, on outo ja siinä ei sinällänsä ole mitään pahaa. Vanhempien kyvystä käsitellä outoa tunnetta ja pienimuotoista eroahdistusta voi hyvin päätellä kuinka onnistuneesti arki on löytänyt tiensä takaisin tuttuihin uomiin. Meidän kohdalla huomasin, että aika oli kypsä tälle pienelle erolle. Toki hoitohenkilökunnan kokemus rauhoitti. Mikään ei ole ihanampaa kuin laskea itsensä nauttimaan mukavasta vauvavapaasta parisuhdeajasta, kun tietää ettei pieni voisi olla paremmissa käsissä.
Antoisan keikan ja hyvän vauvasta irtilaskemiskokemuksen lisäksi oli aivan mahtavaa pyöräillä öisessä Helsingissä. Keikan jälkeen nappasimme allemme kaupunkipyörät ja poljimme läpi nukkuvan kaupungin. Pyöräilin viimeksi kesäkuun ensimmäisellä viikolla ollessani viimeisilläni raskaana, kun en pystynyt kunnolla kävelemään. Silloin pyöräilystä oli juhla kaukana, mutta nyt jaksoi polkea kovaakin. Annoin tukan hulmuta ja nautin. Tuuli kasvoilla, mekon helman lepatus - hetkellinen äärettömän voimakas vapauden tunne. Ei aivan samanlainen kuin aiemmin, mutta yhtä ihana ja jotenkin puhdas, aito.
--
Tarvitsen tätä lisää.
Hiukset naamallani, korvakorujen lepatus korvieni juurella.
Tuuli. Tuuli poskellani, mekossa.
Soittokellon heleä ääni.
Epävarma korkokengän tuntuma pysähtyessämme liikennevaloihin.
Jos kääntyisin tästä vasempaan ja jatkaisin jatkaisin, kunnes saavun rantaan ja voin hetkeksi istahtaa ja olla vain.
--
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti