Vauvan tarvikkeet käytettynä

Meille oli alusta alkaen selvää, että pyrimme ostamaan kaiken mahdollisen tarpeellisen vauvalle käytettynä, sekä ekologisuuden että taloudellisuuden vuoksi. Olin kuitenkin melkoisen yllättynyt, että onnistuimme tavoitteessamme erittäin hyvin, jopa niin hyvin, että uutena olemme ostaneet vain seuraavat tarvikkeet:

• Bola (raskausaikana kannettava kaulakoru)
• 3 bodyä
• 2 kpl harsoliinoja
• Tulan free to grow -kantoreppu (meitä miellyttävällä kuosilla)
• tutit ja tuttipullot
• vaunujen hyttysverkko
• imetyskoru (silikonia, laps voi järsiä)

Käytetyt tuotteet ja tavarat hommasimme pääasiallisesti Tori.fistä, Ipainaisen kirpputorilta, Vekarakirppikseltä sekä Kruununkirppu+Olkkari:n kirpputoripuolelta. Jossain vaiheessa laskeskelin, että olemme maksaneet murto-osan tavaroiden oikeasta arvosta, mutta säästettyä rahasummaa enemmän mieltä lämmittää ekologisuus - olemme osaltamme tehneet valintoja, jotka tuottavat vähemmän muovia ja roskaa maailmaan. Käytettynä ostimme mm. seuraavat tuotteet:

• Bugaboon Cameleon 3 yhdistelmärattaat
• erinäisiä lisävarusteita rattaisiin (hoitolaukku, organizer, kesäkuomu jne. jne.)
• vaipparoskis, hoitoalusta sekä kestovaippoja
• itkuhälytin
• rintapumppu
• kantoliina (Babylonian tricot slen)
• imetystyyny
• pinnasänky
• sitteri
• syöttötuoli (jonka kunnostimme)
• syöttötuolin pehmusteet (jotka korjasimme)

... muutakin vauvalinkitteistä on tullut ostettua, mutta emme mielestäni ole ostaneet liiemmin yli tarpeemme. Lähestulkoon kaikki vauvanvaatteet ovat kierrätetty sukulaisten lapsilta, ja niitä riittää! Vanhimmat vaatteet ovat peräisin 70-luvulta. Vauvan pukeminen retroihin luonnonmateriaalisiin pehmeiksi kuluneisiin vaatteisiin tuntuu oikein mukavalta, ja ovathan kuosit ja sävytkin varsin viihdyttäviä. Tunnustan taipuvani nostalgiaan vaatteita hypistellessäni. Lapsella on tälläkin hetkellä päällään keltaista ja ruskeaa.

Tredikkäämmät vaatteet löytyvät vaatteisiin erikoistuneilta kirpputoreilta kuten Ipanaisesta ja Vekarakirppikseltä. Olemme tehneet täsmätäydennyksiä, eli ostaneet äidin mieleen kovasti olevia vaatteita, kunhan hinta ja kunto ovat olleet kohdallaan. Kun kaikkialla näkyy Mini Rodinia ja Vimmaa, myös äidin silmä on niihin tottunut ja toki näitä merkkejä näkyy myytävänä ja usein jopa hyväkuntoisena (ja -hintaisena) runsaasti, joten valinnanvaraa riittää. Meillä on ollut melkoisen tiukka hintapolitiikka käytettyjen vaatteiden ostelussa - kovin paljoa yli 10 euroa en olisi valmis maksamaan edes moitteettomassa kunnossa olevasta vauvan bodysta vaikka se olisi Versacen Haute Couturea. Liekö vauva moisesta edes kiinnostunut - hänelle tuntuu olevan tärkeintä, ettei vaatteen pukeminen on aivan saatanasta ja ettei materiaali ärsytä herkkää, pehmeää ihoa. Useimmat bodyt ovat maksaneet 1 - 6 euroa. Hyvästä kunnosta maksaa mielellään hieman enemmän.

Kokoviidakko aiheuttaa välillä murhetta, sillä monet merkit eivät ole kooltaan normin mukaisia. Vielä ei ole jäänyt yksikään ostos käyttämättä väärin arvioidun koon vuoksi, mutta eiköhän näinkin vielä ehdi käymään. Lapsi kasvaa silmissä.

--

Mitä kokoa te käytätte? Me ollaan jo seiskanelosissa!

Meille menee vielä kuuskakkoset, mutta yökkäreissä pitää olla jalat paljaana.

Lapsella on pitkät jalat.

Onks tässä jotain polyesteriä? Tsekkaa hei se pesulappu.

Eihän kukaan

pysty sanomaan ei 

tiikerikuvioiselle bodylle, joka on niin pehmeä niin pehmeä

kymmenistä pesukerroista johtuen 

ja jonka pinnalla ei ole lainkaan pesunukkaa.

Ratkenneen sauman

harsin kokoon

hetkessä.

Voin vaihtaa nepparit. Minulla on nepparipihdit.

--

Lapsen ensimmäinen hoitokerta

Vauvan ollessa jo yli kahden kuukauden sitä huomaa ehtineensä pohtia yhtä sun toista kuluneiden viikkojen aikana. Alun ensijärkytyksen jälkeen mielen täyttävät yleisimmät huolet ja murheet; saahan hän tarpeeksi maitoa, nukkukohan hän tarpeeksi, ettei jopa liikaa? Uskallanko lähteä vaunujen kanssa liikenteeseen? Miten saan lapsen rauhoittumaan? Onkohan tämä huuto merkki refluksista tai koliikista? Mukaan on kuitenkin mahtunut myös muita ajatuksia, jotka ovat tervetulleita ja kertovat tilanteen olevan enemmän tai vähemmän hallinnassa. Arki on jyräämässä tietään elämäämme.

Yhtenä tärkeänä etappina elämän arkeistumisessa voi pitää vauvan ensimmäistä hoitoon jättämistä - siis sitä ensimmäistä kertaa kun lapsi jää jonkun toisen aikuisen kuin lapsen omien vanhempien hoitoon hieman pidemmäksi aikaa. Meille tämä hetki koitti eilen, kun kävimme nauttimassa Roger Watersin keikan Hartwall Areenalla. Pienokainen vietiin mummolaan hoitoon iltaviideltä, ja keikka oli pitkä ja antoisa, joten pääsimme lapsen luokse vasta puolen yön jälkeen. Parikuukautinen otti mummin ja tutun paikan hyvin vastaan ja veti sikeitä paikalle saapumisesta lähtien niin että jopa iltamaidot jäivät antamatta. Lapsen suoriutumista tärkeämpää olikin vanhempien suhtautuminen tilanteeseen; kuinka tervettä on uskaltaa laskea lapsesta irti hetkeksi, antaa isovanhemmille mahdollisuus bondata ja tutustua pieneen.

Minulle eritoten kokemus oli upea, sillä isä on toki käynyt töissä tässä kesän aikana. Mutta molemmille vanhemmille tunne siitä, että lapsi on hoidossa jollain toisella aikuisella kuin toisella vanhemmista, on outo ja siinä ei sinällänsä ole mitään pahaa. Vanhempien kyvystä käsitellä outoa tunnetta ja pienimuotoista eroahdistusta voi hyvin päätellä kuinka onnistuneesti arki on löytänyt tiensä takaisin tuttuihin uomiin. Meidän kohdalla huomasin, että aika oli kypsä tälle pienelle erolle. Toki hoitohenkilökunnan kokemus rauhoitti. Mikään ei ole ihanampaa kuin laskea itsensä nauttimaan mukavasta vauvavapaasta parisuhdeajasta, kun tietää ettei pieni voisi olla paremmissa käsissä.

Antoisan keikan ja hyvän vauvasta irtilaskemiskokemuksen lisäksi oli aivan mahtavaa pyöräillä öisessä Helsingissä. Keikan jälkeen nappasimme allemme kaupunkipyörät ja poljimme läpi nukkuvan kaupungin. Pyöräilin viimeksi kesäkuun ensimmäisellä viikolla ollessani viimeisilläni raskaana, kun en pystynyt kunnolla kävelemään. Silloin pyöräilystä oli juhla kaukana, mutta nyt jaksoi polkea kovaakin. Annoin tukan hulmuta ja nautin. Tuuli kasvoilla, mekon helman lepatus - hetkellinen äärettömän voimakas vapauden tunne. Ei aivan samanlainen kuin aiemmin, mutta yhtä ihana ja jotenkin puhdas, aito.

-- 

Tarvitsen tätä lisää.

Hiukset naamallani, korvakorujen lepatus korvieni juurella.

Tuuli. Tuuli poskellani, mekossa.

Soittokellon heleä ääni.

Epävarma korkokengän tuntuma pysähtyessämme liikennevaloihin.

Jos kääntyisin tästä vasempaan ja jatkaisin jatkaisin, kunnes saavun rantaan ja voin hetkeksi istahtaa ja olla vain.

--

Aika lipuu ohitse kuin laivat

Hengähdin kerran sisään ja ulos ja yli kaksi kuukautta livahti ohitse. Tässä välissä ehdin synnyttää, aloittaa palautumisen, tutustua uuteen tulokkaaseen, viettää puolison kanssa kesälomaa ja palata vihdoin takaisin arkeen, joka on täysin muuttunut. Mielessä laukkaa tuhat asiaa, mitään ei ehdi tai pysty tekemään kunnolla ja kaikki tapahtuu sellaisessa sumussa, että loogisesti tuntuu, ettei tästä voi kukaan selvitä hengissä. Silti arkea rakastava löytää toimivia ratkaisuja ja mukavia pieniä hetkiä kaiken tämän helvetillisen kaaoksen keskeltä. En varmasti ole ensimmäinen tuore äiti, joka sanoo tämän kaiken olevan yllättävän kivaa ja helppoa.

Juuri nyt imetän ja pohdin milloin uskaltaisin lähteä lenkille. Juokseminen on ollut säännöllisen epäsäännöllinen osa minua lapsuudestani saakka ja aikuisiälläkin olen parhaimmillani juossut nelisenkymmentä kilometriä viikossa. Kuitenkin raskaana ollessani kärsin jo aikaisessa vaiheessa liitoskivuista ja eritoten si-kivuista, jo lähtien raskausviikolta 11. Toisen kolmanneksen lopulla en pystynyt kunnolla kävelemään. Muutamana päivänä en saanut otettua askeltakaan. Kivut eivät varsinaisesti kadonneet myöhemminkään, mutta muuttivat muotoaan siten, että viimeisellä kolmanneksella pystyin kyllä kävelemään, mutta kivaa se ei ollut. Erehdyin kerran ottamaan pari juoksuaskelta (ratikkaan) ja kuulemma askellukseni näytti sen verran surkuhupaisalta, ettei sitä oikeastaan olisi voinut juoksuksi kutsuakaan. Juoksuyritys jäi viimeiseksi. Itse suoritus tuntui täysin mahdottomalta.

Viilenevät illat ja syksyn tuoksu tuovat juoksun taas mieleeni, enkä millään malttaisi enää odottaa. Juokseminen on kuitenkin raskasta liikuntaa, jota tulisi välttää ennen kuin synnytyksestä palautuminen on edennyt tarpeeksi pitkälle. Tarpeeksi pitkälle on jokaisella oma yksilöllinen rajapyykkinsä; ei vain ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ajankohtaa, jolloin lenkille voisi lähteä. Minä olen varustellut itseäni keväästä lähtien (hankkinut liikuntavarusteita jotka tuntuvat mukavimmilta levenneen vartaloni kurveilla; lukemiseksi  Kirsi Valastin Naisen juoksukirja) ja psyykannut itseäni siihen ajatukseen, että syksyllä pääsen taas hiljaisille metsäteille, tyhjentämään päätäni turhista ajatuksista. Vaunukävelyillä olemme käyneet kesän aikana useasti, mutta juokseminen on aivan oma juttunsa ja riskit ovat suuret. Liian aikainen liian raskaan liikunnan aloittaminen voi estää kehoa parantumasta; vatsalihasten erkauma voi jäädä kuroutumatta umpeen. Lenkkeilyn erityisriskinä on myös kohdun laskeuma. Lisäksi täytyy muistaa, että vaikka liikunta lisääkin hyvinvointia ja jaksamista pitkällä tähtäimellä, niin se toki myös rasittaa ja väsyttää. Lienee selvää, että vauva-arki itsessäänkin on raskasta, joten rasittavan liikunnan mukaantuominen on haastavaa.

Kaikki ylläolevatkin huomioiden  olisin mielestäni jo valmis lyhyelle lenkille. Hikisen kävelylenkin jälkeen tuntuu, että olisin voinut antaa enemmän. Lenkkien jälkeen  vatsalihakseni ovat väsyneen tuntuiset, mutteivät liian rasittuneet. Juokseminen vaatii syvien vatsalihasten käyttöä eikä sinällänsä ole erkauman kannalta valtava ongelma. Mutta milloin sitä tietää, että on oikeasti valmis juoksemaan?

Varsinainen lopputarkastus minulla on edessä tänään ja toki toivoisin saavani kuulla, että palautuminen on sujunut myös lääkärin näkökulmasta riittävän hyvin. Lääkäriä, kanssasynnyttäneitä, hyvinvointibloggareita tai opaskirjoja tärkeämpää olisi kuunnella itseään, ja ehdottomasti pelata hieman varman päälle; jos tänään epäilyttää, ehkä ensimmäisen lenkin voisi juosta vasta ensi viikolla, tai ensi kuussa.

Palataan siis asiaan myöhemmin, kunhan lehdet lähtevät puista ja muutama laiva on jälleen lipunut ohitse.

Nyt keskityn tähän uuteen tulokkaaseen.

-- 

Kaiken tämän keskellä

huomasin kysyväni itseltäni,

mihin minun kuuluisi laittaa tissini.

Ne eivät mahdu mihinkään, eivät yksiinkään urheilurintaliiveihin.

Eivät juoksutoppeihin ja puseroihin.

Eivät Shock Absorbereihin.

Eivät mihinkään muualle, kuin sattumalta aivan sopivasti vauvan naamalle.

Pienten käsien leivottaviksi.

Siihen ne tuntuvat olevan juuri oikean kokoiset.

--