Pidin aikoinani blogia ihosairauden vastoinkäymisistä, pääasiallisesti sairauden puhkeamisen aiheuttaneen ahdistuksen purkamiseksi. Jotenkin se tuntui silloin oikealta, mutta sairaus parani, elämä löysi tiensä takaisin raiteilleen eikä blogille ollut enää tarvetta. Nyt huomaan, että tarvetta jonkintasoiselle purkamiselle taitaa taas olla, sillä kirjoittelen öisin lyhyitä katkelmia purkaakseni tuntojani. Tiedän, että monet muut kamppailevat samojen pohdintojen ja kysymysten äärellä - huomasin sen konkreettisesti edellisen blogini kohdalla, vaikka lukijakunta olikin pieni ja hyvin spesifi.
Nyt puran ja pohdin suurempaa lukijakuntaa koskettavia teemoja; arkea, vauva-arkea, äitiyttä, vanhemmuutta. Elämää niinä kuuluisina ruuhkavuosina. Lyhyesti varmasti vauvan odotusta sillä laskettu aikakin meni jo ja lapsi syntynee hetkenä minä hyvänsä. Kirjoitan siis itselleni, mutta jos joku muukin haluaa lukea 32-vuotiaan helsinkiläisen pohdintaa niin tervetuloa lukijaksi. Kuka minä sitten olen? Olen nuori itsenäinen aikuinen ihminen, jolla on ihan yhtälailla kuin kaikilla muillakin tarve purkaa ja keskustella, hakea apua ja auttaa; yrittää itse ratkaista ensin ja kipittää lopulta häntä koipien välissä kysymään äidiltä. Mutta kekseliäs minä olen, niin hyvässä kuin pahassa. Kuin arjen pelastava välipalaherkku; itse leivottu keksi, johon on ympätty täydellisen ravintosisällön ja lautasmallin mukaisesti sekä kuitua että proteiinia, marjoja ja vihanneksia unohtamatta; kaikki tarpeellinen. Minä olen utopiaa ja täyttä totta samanaikaisesti. Minä olen täydellinen ja vajavainen heti alussa enkä kehity koskaan valmiiksi vaikka kehitynkin jatkuvasti.
